huomattuaan rypytykset pimennysverhoissa. Ja mä kun vain yritin siirtää kartiinit pois auringon tieltä. Raivari yllätti. En ehtinyt piiloon. Pito käsien välissä sattui (ainakin vähän) ja kynsien palaset tanssivat silmieni edessä. Mielestäni mitään leikattavaa ei edes ollut. Ei ainakaan paljon. Kunhan pelotteli saksillaan.
No on parempia aikojakin ollut. Siitä todisteena nämä menneet ajat tuossa yllä.
Äiskälle lupasin, etten enää koskaan viiltele kaksion tekstiilejä. En koskaan, koskaan, ellei päässä naksahda, sillä sehän on menoa sitten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti