Kamalaa naukaisin, kun äiskä kertoi kissansa Misun kohtalosta. Onneksi mun historia on melko mukiin menevä: äiskä adoptoi mut kaksitoista viikkoisena. Typössä kävin vain kerran: sillä reissulla opin hitusen vapaan kissan elämästä. Kiersin lähimetsän, saalistin kärpäsiä, tein elämäni leiskauksen taivaan tuuliin, vältin välikohtauksen naapurin kissojen kanssa pakenemalla häntä koipien välissä talon alle, vintillä nuuhkin menneitten aikojen tuoksuja ja lemuja, raavin pärekattoon nimmarin, törmäsin kuolleeseen hiireen ja paljon muuta.
Misun elämä ei ollut pitkä, mutta paljon pitempi kuin äiskän toisen kissan Petterin. Äiskä luki mulle kirjoittamansa tarinan Petteristä, voi pientä kissapoikaa, osasi jo pyydystää paisteja, mutta joutui ihmispyydystäjän saaliiksi. Mua niin itketti kun kuulin tästä!
Kuvassa on Misun kolme poikasta kesällä 1988.
Äiskän ja poikansa Jannen ensimmäinen loma Typön autiotalossa! Kuvan kamarissa taas syntyi äiskä vuonna 1945.
Osaat Viivi tarinoida, muistella iloisia ja surullisiakin asioita, niin ettei ole kaunaa..paljon on kaikenlaisia muistoja autiotalosta ja autiotalossa.
VastaaPoistaMitä elämä olisikaan ilman muistoja! Kiitos kehuista Maire! t: Viivi
VastaaPoista